SELVÄÄN VETEEN
1919


PERISYNTI

Et pahuudella sä väärin tehnyt,
teit väärin hyvyydellä:
kun kylmä olla sun oisi tullut,
olit hyvä ja hellä.

Ja se vääryys korkoa korolle kasvaa,
joka kevät se versoon ja itää:
joka syys perisyntisi karvaan kasvun
saat satonas pitää . .


HÄKKILINTU

1.

Olit häkkilintunen hento.
Mua väsytti määrätön lento,
ja mä vierees pyytelin.

Olin kyllin jo kaarreksinut . .
Vaan luotas sa torjuit minut
yhä kevään kisoihin.

Yhä vapauteen minut torjuit.
Vaan oudoin tuntein sa horjuit
kun luotas ma painuin pois.

Ja mä liitelin liki maata,
pyys syömeni lyömästä laata,
kuin laannut jo elämä ois.


2.

Mut tuskasta tuiman kevään
mua lentoon ylenevään
syys saapuva virittää.

Ja on murhe ainoa mulla:
"Ois häkissä sulho jo sulla,
jok' iäksi vierees jää!"


SOTALIITTO

Erämaiset taipaleet,
pitkät Lapin ladut,
sinisiinto-harjanteet,
hankiöiden sadut;

nousu tuiman tunturin
yöhön säteilevään,
- Talven laulu kirkkahin
lähetessä Kevään -:

sotaliittoon suojaksein
käykää, käykää kaikin
- taikka Surma suorin tein
minut sai kuin saikin;

taikka kurja kuolla saan
muistoon lemmen-rastaan!
Sotaliittoon ankaraan
muiston valtaa vastaan!


JUHANNUKSEN ALLA

Haukka liiteli, laateli
Lapin vaaran yllä.
Olipa taivaalla tilaa sille
ja maassa saalista kyllä.

Käki katseli, kuunteli
oksalla hongankelon.
Kukahti, vaikeni, taivaalle tähyi
vaiheilla kaihon ja pelon:

"Haukalle kaikki on kotipihaa,
maa ja taivas ja ilmanpieli,
iskee maasta itselleen
kaiken, mitä ei jättää mieli.

Unta vainko on suvi mulle.
Kotikaihoa Lapin mailla -?
Mut, ah, muutosta aavistan:
haukanretkiä huolta vailla . .

Kevään mentyä, - kerrotaanhan -,
kätkeen muuttuvi haukan mieli,
kukunta siltä ja kaihot jää,
koti on maa, koti ilmanpieli!"

- - -

Haukka saalista iski ja söi,
vaaralla huutain pitkään.
Kukahti käki, - ei auttaneet
viel' aavistukset mitkään.


ERÄMAAN OPETUS

Hyvin opetti mua
kivet, puut ja kannot:
- Tule terveeksi täällä,
jätä heikkojen saaliiksi
elon sylinannot!

Hyvin opetti mua
suur' erämaa:
- Elon autuus on sun:
sitä katsoa saat, et koskea saa!

Tulin terveeksi siellä
ja ihmisiin
tulen taas, erämaasta
suurkaupunkiin.

Elon autuutta katson:
se onhan mun -,
näen uhkeat, muhkeat
maailmannaiset,
ilot, ihmistaidot
näen kaikkinaiset,
mua läikät lyö
elon aaltoilun.

Ja ma noudatan oppia
terveellistä
ja vailla kaunaa
suon muiden noppia
elon marjat, ne mistä
he löytää vain.

Oi erämaa!
Sua kuollessain
mun sieluni autuus kumartaa:
oli mulle oppisi
terveellinen,
- hyvin elämä kuontui,
hyvin kuoleminen,
mun ruumiini tervennä
kuololle säilyi,
mun sieluni peilissä
elo kirkkaana päilyi.

Oi erämaa!
Sinun lihaas oon, sinun vertas vain,
sinun ylvään autuutes ma sain,
- ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!


RUUSTINNA JA KULKURI

Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.
Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.
Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,
jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.

Ja kulkukoira sen koki, se mies . .
Araks itsensä tunsi hän templin luona,
kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.
- Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,

kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies . .
Oli siellä hällekin valmiina sija.
Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,
ja hän rohkeena kuunteli rovastia.

Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,
yli käytävän katsoi he toisiansa.
Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, -
vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.

Ja roposen heitti haaviin mies,
- teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.
"Pian keventyköön sinun elosi ies,
- sinä kauniisti käytit viimeisen riunas."

*

Niin lapsuususkonsa taas sai mies . .
Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,
ja helppo on hälle nyt elämän ies,
min taipalen alussa taivas antoi.

Viran iestä vain nyt kantaa mies,
Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.
Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies
ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.



TEPPO TYHJÄNEN

Isä, hatara nuttu
ol' eloni tää,
se kylmän pitää,
ei lämpimää,
ja ainut antis
oli nuttu tää.

Ylen hajallansa
sen päällys on,
ja tasku puhki
ja pohjaton,
- paha sinne säästää
mun mitään on.

Isä, käskevät paikata
nuttua mun . .
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun -!
Ja jok'ainut tilkku
tulis kerjätä mun . .

Ja nuttu paikaten
pahenis vain -.
Ei, sellaisna kannan
kuin sulta sen sain
- ja ihmiskummana
kuljen vain,

kunis poliisi Kuolema
tulee ja vie,
- käsipuolessani
hän piankin lie, -
minut oljille korjaa,
nutun nurkkaan vie.

- Mut aamuna uunna
puvun uuden saan.
Ken verhoa vanhaa
nyt paikkaamaan,
kun kohta uuden,
Isä, sulta saan!


KAKS UNTA . .

Kaks unta . . Armas uni: yö.
Ja päivä: karsas peikko-uni.
Yö: läsnäolo kaivattuni.
Ja päivä: syömen pakkotyö.


LEIJONAMIELI

Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen:
petoa elätät sä sisälläsi,
kuin leijona juo öin se veres väen
ja raivoss' ahdistelee sydäntäsi,
kuin leijona se isoo ihmislihaa,
ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.

Niin elos erämaassa parhaintasi
sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle:
yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi
ja aukoo hirmuleuat leveälle;
löis leikkiä se hengill' ihmisien,
se mässäis parvessa maan tyttärien.

Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta
se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis,
ja ellei veresi jo virtaamasta
ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis.
Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy,
- vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:

kun neuvotonna viet sen päivänvaloon
ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun
ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon
- mik' onkaan enää leijonasi makuun:
se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa,
se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;

se kauan silmiänsä sipristelee
ja katein katsoo kadun joka Moppeen,
ravitun mirrin ääntä tapaelee,
mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen,
se puree kaakun, latkii maitotilkan,
ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.

- Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen,
ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy,
öin pitkin kuoloos saakka isännälleen
sun leijonasi kosken äänin ärjyy.
- Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan
se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.


GOLGATALLA
(Kipuvuorella)

Löin itse ristille rakkauteni,
oman taivastieni viitaksi löin.
Sun nähtes naulitsin rakkauteni,
- vaan maahan lasken sen tummin öin.
  Se päivin ristillä riippuu,
  vaan maahan lasken sen tummin öin!

Sun nähtes päivin mun rakkauteni
hymyhuulin paastoo, juo etikkaa.
Öin ristinsä juurella rakkauteni
sun rakkauttasi janoaa.
  Se päivin ristillä riippuu,
  öin tomussa maan sua janoaa.

Ja jok'ainoa aamu ma rakkauteni
taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan.
Ja jok' yö otan ristiltä rakkauteni
sult' anteeksi nöyrästi anelemaan.
  Se päivin ristillä riippuu,
  mut öin sua vartovi tomussa maan!


PAN-PARKA

Pan-parka: tänään rakastaa
sä kerjäät, kerjäilet - et saa . .
Yön tuiman kestät tuskalla:
jo aamu lemmen armon sois,
- kuin armonisku vain se ois,
et vastaan ottaa uskalla . .!


HÄKKILINTU

3.

Jo teilleni tahdoit,
vaan jälkeen jäit.
Mitä siivilles mahdoit,
- sä jälkeeni jäit . .

Olin palannut luokses,
- sinä vaalisi teit.
Minä vavahdin vuokses,
kun vaalisi teit . . 

Mua vaativat taivaat,
- sä jälkeen jäät.
Yhä siipiäs vaivaat,
- yhä jälkeen jäät . .


4.

Emos siipeen pääsi jo peitä,
syystuulen tanhuat heitä,
emos siipeen pääsi jo peitä,
pesäs suojassa untasi nää!

Ja jos unessa havinan kuulet,
kun vie mua tuiskut ja tuulet,
ja jos unessa havinan kuulet,
hymyhuulin sä lämpöösi jää!

Hymy syyttömän huulilla viihtyy,
- syyn polte lennossa kiihtyy -,
hymy syyttömän huulilla viihtyy,
- ja on synkeä syyllinen vain.

Mitä tekemättäni teinkään?
Ja mit' ottamattani veinkään?
Mitä vein, mitä väärin mä teinkään -
mut tuomion, tuomion sain!

Sinä köydyitkö höyhenen vertaa?
Sit' et myöntänyt ainutta kertaa -
et köyhtynyt höyhenen vertaa,
minut kaikesta vapaaks sa soit.

Mut on vapaus tuomio mulle,
- osa onnellisempi jäi sulle, -
on vapaus tuomio mulle,
- sinä siteissä viihtyä voit.

Yhä ilmojen teille ma palaan,
- ja ma pois, pois sieltä jo halaan -,
yhä vapauteeni ma palaan,
johon luotu ja tuomittu oon.

Sinä pääs emon siipeen peitä,
ja mun syyni sä mulle heitä,
emos siipeen pääsi jo peitä,
se sun untasi suojelkoon!


MUTATIS MUTANDIS . .

Mutatis mutandis - ma vaadin sua,
kuten Hamlet vaati Ofeliaa:
Mene toiselle, mene, en ennen saa
elon ilveilystä mä irtaantua!

Ja jos luostari sulla sen toisen luona,
vain luostari ois, sekö turmio ois -:
vain maallinen kaihosi haihtuis pois,
vain haavehes kullasta synnin kuona . . !


TAPANINAJOA

Tapanin aamuna ajelitte
omalla orhillanne.
Maanko ja taivaan aavistitte
katsovan kulkuanne . .

Häitäkö helkkyi maailma teille,
välkkyi pakkanen parhain . .
- Häitänne soitti se kulkureille
Tapanin aamuna varhain.

*

Orhin ohjissa käsi toinen,
toinen ympäri armaan:
ihana nähtynä onni moinen,
- ihanampi varmaan,

yhä ylväämpi omananne,
kun ei näe kukaan,
kun ei ehdi kerallanne
maailma varkain mukaan . .

*

Näinpä se kulkuri kuvitteli
omiksi iloiksensa,
onnenne ylvään jo varkain eli,
ainoan autuutensa -,

Tapanin teitä kun ajelitte,
ohitse orhillanne,
kevättä kohti kun kiiruhditte
talven koruissanne.

Kaksi ylvästä onnen lasta
yhtenä onnen reessä:
pois vain, poispäin maailmasta,
- oma maailma eessä!

Kaksi yhtenä kaunokaista
huurteisten salojen syliin,
katua hohtavan hopeaista
kaukovaarojen kyliin,

päiväntaipalen taakse kuuden,
uuteen honkalinnaan,
- sinne onnenne, ehon ja uuden,
viette nyt valkosinnaan.

Huurre huntuna morsiolla,
kruununa tähtikiteet:
kaunispa sulhona sulhon olla,
silmillä kuuran siteet.


OUDOT HÄÄT

Sepä juupelin juhla, kun mull' on häät!

- Oli aikomus porsaat paistina syödä,
härät tuumin viinien hinnaksi myödä . .

Häiss' ylinnä nyökkyvät nautain päät!

Härät istuvat pöydässä hännällään,
vesisankoista juhannusmahloja juoden!

Härän silmiin hiutuvan katseen luoden
sitä morsian sietävi vieressään . .

Emäporsaat sulhasen polkkaan vei,
minut piiriinsä saarti ne permannolle.
- Hiis olkoon, häät meni hunningolle.

Minä kylläni sain jo, ne vieraat ei!


TAIKURIN TUPA

Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat!
Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä.
Odotus, ovenvahti, portaallaan
vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat:
"Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä,
jo kaikki kutsutut on paikoillaan!"

Maailma mataa pois jo kemuistansa,
- sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen:
kuin kemujaan he juhlin jatkaa vois!
- Jo saithan saatavasi, kemukansa,
- - - - - -
nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!

Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa:
"Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!"
Maailma vuoteisiin jo madelkoon,
sen veret värjyy kateuden horkkaa,
sun tupas tulia se himoo, pelkää,
se katein pälyy taikakammioon!

Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut:
sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt,
sun haavees kymmenhaarakynttilät!
Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut,
yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt,
ja taivaat ikiliittos vihkivät!

Laesta lattiaan häävirret helkkää,
häätanssin tahti toistuu seinähonkaan,
- ah, sadun norsunluuta seinät on!
Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää!
Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan!
kuin silennyt on silta kammion!

Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään
jo eikö astu kanta-ystäväsi,
- sun Ikävuotes, kauan kadonneet!
Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään,
vaan uskollisin vainajan on käsi,
vähimmän kateet kuolleen askeleet!

Ja palvelevat henget parvekkeilta
jo eikö astu - sukus palvelijat:
tuolt' Usko, Toivo, täältä Rakkaus!
Ja vainailta suut aukee vaienneilta,
iloa pitää pitkät istuinsijat:
- Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!

Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä,
suun tahtia sen mukaan taajennetaan,
- sun varastoihis, kuoma, luotetaan!
Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä,
suut runon taatelein noin
noin henget taiteen juomin juotetaan!

Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat,
luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit
ja punertaa ja palpattaa ja juo.
Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat
- ja silmät päilyvät kuin taikapeilit
tulevat riemus sun jo nähdä suo.

Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy,
siniset sähkölauseet seinää kiertää,
all' askeleesi honka helisee.
Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy,
yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää,
muu untaan maailma jo uinailee.

- - -

Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät,
syysaamu sarastaa, ja ensi lunta
tuul' ikkunasi ohi tuiskuttaa.
Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät,
- ja vihdoin portahillas koiranunta
Odotus, ovenvahti, maistaa saa.

Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo,
ja hiljemmin sun sykkii sydämesi,
ja vieraas istuimiltaan vaipuvat -
- ja viime vieras pöydän alle vajoo . .
Sä yksin istut, puhut itseksesi,
- sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.


MADON MATKA

- Oi, katso, kristiveli,
ma mato veljes oon.
Näin alhaalla ken eli,
ei vaadi aurinkoon,
näin heikkona ken eli,
häll' yks on pyyntö vain:
käy ohi, kristiveli,
hänt' älä huomaa lain!

Ja kaikki kristikansa
sen kuuli pyynnön sen,
ja veljen, heikompansa,
armahti ihminen.
Ja veli heikompansa
kun polki polullaan,
taas kuuli kristikansa
kuin ääntä mustan maan:

- Oi kiitos, kristiveli,
jo ohi tuska on:
elonsa mato eli,
niin, - madon kohtalon!
Näin alhaalla ken eli,
häll' yks on armo vain:
oi kuolla, kristiveli,
sun huomaamattas sain!


MAAILMAN KIRJA

Joka kerta, kun tuulet toukokuun
kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta,
kun aukeevat järvemme aaltoiluun,
joet tulvien etsivät emoa, merta,
on silloin kuin sana saapunut ois,
kova käynyt käsky: "nyt nouse matkaan,
nyt kotoa, homehtumasta, pois!"
- Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan!

"Lue kirjaa luonnon ja maailman!"
- elos toukokuussa kun silmäsi avaat,
näet elämän kirjan aukeevan,
rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat.
Kuin löytäjä uusien maitten oot,
uus Robinson sinä tahdot olla:
"kotirannat kaukasi vaipukoot,
ilo mennä näin meren vainiolla!"

Rivin selväksi saat - se jo vuoden vei;
sivun puoleen saat - meni elosi kevät.
Näet: näin ei elämä riitä, ei!
Ja sun silmäs kuumina värisevät:
opit maailman kirjan aakkoset,
- yhä riittää outoja kirjaimia;
elon merellä näit suven kuukaudet,
- yhä meriä näät, yhä aavempia.

Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin,
ja muistoihin uinahdat ulapalla:
"kai lasna jo kuulin, min matkalla näin:
ei uutt' ole mitään auringon alla."
Ja paperikirjoista nuoruutes
sä lukuja tuttuja muistossa kertaat,
sa vaiheita omien retkies
sukupolvien sankariretkiin vertaat.

Ja on kuin oisivat kertoneet
ne paperikirjat jo ammoin sulle
sun omien kaihojes taipaleet,
ne, joiden päähän et ikinä tulle . .
Ja kirjoja niitä sä tulkitset:
uus Robinson sinä sentään olet,
kuten etsijäsielut ne entiset,
joko meriä menet tai maita polet.

Joka paperikirja se käsitti vain
sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä,
mihin mahtuu kohtalot maailmain,
mitä käsittämään elo yks ei riitä,
miss' sun oma kohtalos oleva on
sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan,
mikä auki on aina all' auringon,
mitä miljoonat lukee - vaikk' ei läpi kukaan.

- - -

Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu
sukupolven uuden ylitse soittaa,
se silloin matkaan tempautuu,
sukupolvi se kevään: sen t ä y t y y voittaa
oma paikkansa lehdillä kirjan sen,
joka auki on maailman ulapalla,
mitä opettikin sana viisauden:
"ei uutt' ole mitään auringon alla."

Mut keskellä aukeinta ulappaa
kun uupuvat jälleen kulkijat uudet,
ne paperikirjat ne todistaa:
"joka taholle riittää rajattomuudet,
sama etsintä elämät miljoonat
jo ammoin vei, saman palkan antoi,
- eri laivat er' aikoja kantoivat,
samat aallot kaikkia laivoja kantoi!"

Ja ne pienet kirjat ne haastelee,
ja se puhuu painettu ihmissana.
Yö merten yllä jo hiljenee,
kupu taivaan kaartuvi tummempana.
Mut on kuin vuossadat haasteleis
sun kanssas kaihoista yhteisistä,
kuin maailman kirjaan sun matkasi veis
joku ulapan hengettäristä.


Walter von der Vogelweide:

ERO MAAILMASTA

Walther:

Nyt, rouva Maailma, en velkaa
ma ole enää isännälle,
te kanssaan laskut tarkastelkaa:
kaikk' olen hyvittänyt hälle.
Ket' auttoi hän, silt' ilo meni.
Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni.
Hän vait' on aikaa kotvasen,
mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi
  poloinen.

Maailma:

Oot suotta, Walther, vihoissas,
ja turhaan pois sa aiotkin.
Mult' aina saithan kunnias,
sun tahtos aina tyydytin,
kun jotain pyysit itsellesi.
Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit
  pyyntöinesi.
Sä mieles malta, hyvinhän
tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömmen
  ikisynkän.

Walther:

Aik' on jo, Rouva, vieroittua
mun imemästä rintojas.
Sun lempes katse petti mua,
niin armas mulle, autuas.
Kun silmästä näin silmään sinut:
ihana olit, konsanaan en kauneuttas halveksinut.
Mut kun näin sinut takaapäin,
ma kauhistuin, ja iäksi sun moittijakses vihdoin
  jäin.

Maailma:

Siis sulle tahtos jättäen
tok' yhden pyynnön tehdä saan:
mont' ilon päivää muistellen
mua palaa joskus katsomaan,
kun ikävystyy sydämes.

Walther:

Sen ilomielin tekisin, jos voisin pelolt' ansojes,
monihan niihin sortuikin.
Hyv' yötä, rouva Maailma! Mä etsin ensi kievarin.


Nietzsche:

KÄÄRMEEN KEVÄT
(Bei der dritten Häutung)

Jo tielle nahkani ma kai
luon, kuorin kolmannesti.
kyy jälleen himon multaan sai,
- sit' iän syödä kesti.

Jo kivikoissa kiemuroin,
- voi isoomast' en laata,
mill' yksin kesät elää voin:
kyyn ruokaa, mustaa maata!


MAAILMANSOTAA

Maailmansota
rinnoissa riehuu,
lippuja vastaan
liput uudet liehuu,

tunne-urhot
kun kiitää ja kaatuu,
- kunnes ne sydämet
makaa, maatuu.

- Taas horjahti Mars
Maan sykkivän puoleen:
muut tähdet kaikki
nyt hukkuu huoleen,

Maa yksin ja Mars
avaruuksien merta
niin keveinä keinuu
kuin lapsina kerta;

kuin ei sydänpuolikas
toinen toistaan
heiss' uhkais häätää
ulos kammioistaan;

kuin kesken kevään
ei maailmansota
Maan rinnassa riehuis,
ei tuskan ota

sydänsyihin Marsin
tuimana syöpyis,
kuin säihkyntä heille
ei veriin yöpyis . . 

- Vaan kauniisti liput
liehuu, läikkyy,
ja sodan tulet
kevätyössä väikkyy,

kun tuuman horjahti
Mars radaltansa,
kun sykähti Maa 
lepotiloillansa.

Ja heleinä soivat
avaruudet,
kun liput kaatuu
ja nousee uudet,

kun tunne-urhot
kiivaina kaatuu
- kunis tähti-sydämet
makaa, maatuu.


VIIME KEVÄT

"Sun viime kevääs", sanoit,
ja kevään lahjaa anoit
ja viime kukintaas.

Mit' anoit, kevät täytti . .
Se armon kättä käytti
maan martaan yli taas.

Puut verhos lehteen, kukkaan
maan nurmet mesinukkaan
se kuumin toukokuus.

Ja suoniis tulet sytti
ja rintaas sykähdytti
sen kevään kaihoisuus.

Sai päivät soittaa sulla,
yöt aavistuksin tulla
sai tupaas tulvien.

Ja aatto sulle lauloi
ja lemmen leikkiin pauloi
sua tuuli keväinen.

- Mit' anoit, kevät antoi:
sua aamun aatto kantoi,
sua tuuti tuuli yön.

Ja murhees kahle laukes
sydämes urvut aukes
kautt' ihmeen, armotyön.

Niin kuuli kevät lastaan.
Vaan kevään ainoastaan
laps suuri, anoit, sait.

Mut eessä suven uksen
täys tuskaa odotuksen
saat vartoa sa vait'.

Jok' aamu tuntees herää,
- ei tähkää tee, ei terää,
se kasvaa vartta vain.

Öin pitkin veres palaa
- pois kevään lahjan salaa
jo tarjoot vaikertain . .


KEVÄTITKUA

On itkua täynnä pääni,
kuin tippuvesiluola se on.
En elä elämääni,
vain vaalin ikävääni,
vain kaikuna soi läpi pääni
ilo juhlist' auringon.

Vain heijastuksena hohtaa
valo sinne siunatun keväimen.
Se itkun vihmaa kohtaa,
se muistojen joukkoja johtaa,
ja se kaihojen loimina hohtaa
läpi kyynelkuteiden.


KUIN LAINEET ALLIN LASTA . .

Kuin laineet allin lasta
sua tunteeni tuudittaa,
kun avaruuden aaltoiluun
unimielin uupuu maa.

Ah, sairas aallon armas,
näin yö meit' yhdistää:
jos luotani et lentää voi,
mun lapsekseni jää!


ENS ILTA HEINÄKUUN . .

Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää,
peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa.
Yökasteen niity keltanoihin kerää,
ja kaalimaani - sata taimirukkaa,
joist' eloon ehkä neljäsosa jää . .-
kuin korviansa salaa ylentää.

Ma siunaan niitä - siunaan niitä syyttäin:
syypäät on iloihini, itkuihini
ne tähkät, varret, taimet - ikävyyttäin
ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini
ne lapsen ilomieltä lainaakin.

Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa
maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta,
öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa,
- ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta,
ma vasta verissäni tunsin vain:
maan tuskan myös maan hedelmistä sain.

Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin
paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla,
- ne imee vahvoin, vahvenevin juurin,
ne vettä vaatii, saa - ei saa ne kuolla,
mun kasvattini, - - - - - -
- - - - - -

Maan kipein murhe - noin se tähkät täyttää
mun varalleni, kallis kipusisar, - - - - - -
- - - - - -


MIT' ITKETTÄVÄÄ IHANUUTTA . .

Mit' itkettävää ihanuutta
täys onkaan aamu heinäkuun!
Veet heijastelee avaruutta,
maa herää päivän suuteluun.
Jo raudan terään tahko kalkkaa,
apila tuntee laulun sen:
käsistä suven korjaa palkkaa,
ken uhras syliin keväimen.

Ja vana valkolaivan kiiltää
yl' ulapan, päin etelää:
ja sydämeen sen välke viiltää
ja katse laivan jälkeen jää.
Vain päivän lapset pääsi matkaan,
maan lehtolapsi yksin ei:
kuin vilppaat viestit saapuvatkaan,
yö hältä lähtömielen vei.

Maan lehtolasta, lemmen orjaa,
vain itkettää kaikk' ihanuus!
Ken vieraan maasta viljaa korjaa . .?
Vain muita vartoo sato uus.
Ken tunteet uniin uhrattuaan
viel' aamun laivaan nousta vois . .?
Vain katseluaan, kuunteluaan
häll' iän jatkaa mieli ois . .


KAHDEN PUOLEN AITAA

Kahden puolen aitaa
vielä heiluu heinä,
vielä viljaa tuuli tuutii
suven säveleinä.

Vielä lehto laulaa
kahden puolen aitaa.
- Tuska vahtii aidaspuulla
lemmentietä kaitaa . .

Kahden puolen aitaa
kaksi hylkylasta -
onneensa juur' arimmillaan
luopuu uskomasta . .

Kaksi tuskan kuvaa
kahden puolen aitaa:
tuskan tuliaita leikkaa
lemmentietä kaitaa.


LOITSU

Joet, taapäin kaikki virratkaa!
Ala kiertää idästä länteen, Maa!
Ja Aika, vainajas mulle anna,
sylilapsina luokseni vuodet kanna!

- - -

Nyt kalleintani
ma esiin manaan,
nyt tahtoni kaiken
panen kahteen sanaan -
Maan tytär, mulle
tule kevääs tuomaan,
sen virrat ohjaan
ma uuteen uomaan -
Maan tytti, mulle
kevättulvas tuo,
mun koskissani
sen kohista suo!

Velon kohtalolta
vain nuoruuttasi,
sitä manaan käsistä
murhaajasi!
Vaan muistois hornan
mä heitän heille,
jotk' opasti lapsen
elon korpiteille:
sun kuolontuskas
he tuntekoot
- sun joka mulle
osa minusta oot!

Sun harhas olkoot
vain houre-uni!
- Nyt heräät tervennä,
kaivattuni!
Ei väsy sulle
käet kukkumasta,
en syksyn syliin
ma laske lasta,
en tiedä hornasta
tuskies,
en pala tuhkassa
muistojes!

- - -

Niin taapäin, Virrat, palatkaa!
Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa!
Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna
tuo, koskematonna mun luokseni kanna!


Novalis:

HYMNI

Ei moni tiedä
salaisuutta rakkauden,
tunne janoa ikuista
ja nälkää sammumatonta.
Pyhä ehtoollinen
ei arkimielelle
syvyyttänsä avaa.
Mutta ken kerran
hehkusta armasten huulten imi
hengitystä elämän,
keltä pyhä tuli
värinäksi aallon sulas sydämen,
kenen silmä aukes
tuntemahan taivaan
syvyyttä tutkimatonta,
saa syödä jumal-ruumista
ja jumal-verta juoda
iäti.
Ken lihallisen ruumiin
tajus jalon arvon?
Ken voinee sanoa,
ett' ymmärtää hän veren?
- Vain yhtä ruumista
on kerran kaikki,
autuutehen aallot
taivaallisen veren
keinuttavat ihmisparin silloin.
Oi jospa maailman meri
jo punertuisi
ja kivi lihalliseen, tuoksuvaan
sulais elämään!
Ei atria kallis pääty koskaan,
ei rakkaus kylläiseksi saa;
ei kyllin syvään, kyllin läheltä
se autuuttaan voi omistaa.
Ain' hellemmiks saa huulet
ja siirtävät nautinnon
yhä syvemmä sydämeen.
Kuuma nautinnon väristys
käy sielun läpi,
sydän isoo, janoo
ain enemmän:
niin kautta ikuisuutten
jatkuu atria rakkauden.
Jos kerran vain
sitä saituri maistoi,
hän kaiken jätti
ja viereemme istuutui
ääreen kaipuun pöydän,
mi ei koskaan tyhjene.
Hän rakkauden
ylivuotavaks tuntee
ja nauttii ylistäin
verta ja ruumista.


KIERTOKULKUA

Sun "tyyntä ystävyyttäs"
en enää siedä, en;
taas kärsiä saat sa syyttäs,
minä rikon sen!

Vain sanoithan: "Popu!" ja: "Popu!"
- minä sanasen mistä sain? -
sanat huulten loppuu, ei lopu
veren lauseet vain . .

- Ja "mun rakkauteni tyyni"
ei tyynnytä sinua, ei!
Ah, Herra, omako syyni
minut syteen vei . . ?

Toi kiertokulkuun tähän
oma syymme meidät kai . . ?
- Halun meillä leikkimähän
vain Luonto sai!


TUTTU KYYNEL

Nään jossain kyynelen, kaksi,
ja kalvaat kasvot nään.
Sinun tunnenko kalpenevaksi
ja painavaks armaan pään -?

Vai itse itkenkö siellä
ja katselen jälkees sun?
On tuttu se kyynel, en kiellä,
mut onko se sun vai mun -?


MUSIKAALISIA KOIRIA

Talo tumma, ikkuna auki iltaan,
kuu taivaanrannalta kurkistaa,
vaan ikkunalaudalta tähtisiltaan
penin katse kaihoten kohoaa.

Jo soittoa tulvii ylhäältä sieltä,
ja ikkunalaudalle painuu pää
ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä
vain ulvonta haikea hellittää.

Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki,
minä myös vähän kaihojen kuutamoon,
- ken musiikin lumoissa koiran näki,
suunvuoroni mullekin suvaitkoon!

Ja uskokaa, hyvät kuulijani,
ei älynne karkelo kesken jää,
jos ulvova koira mun sielussani
päin kuuta kuononsa ylentää;

jos henkenne juhlien tähtivaloon
peni pieni pyytävi ulvahtain,
- pian jälleen sieluni tummaan taloon
sen aina ennenkin yöksi sain!


TUUTULAULU LAPSELLENI

(Sylvesteriniltana 1916)

Salliman helmassa kaunis on,
sielu, sun osaas sietää,
kehtoon piillä kohtalon,
kodikses se tietää;

tähdestä tähteen heilahtaa
loisteessa Linnunradan,
vartoa onnea, vaatimaa
tuhannen vuosisadan!


SELVÄÄN VETEEN

Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain,
vaivoin ma laivani lävitse sain.
- Saavuinpa selvään veteen:
aallot vuorina vyöryvät eteen!

Äsken aavojen äänettömyys,
yksin kulkijan ikävyys.
- Kuulen jo kutsua monta,
aaltojen lempeä levotonta!

Ruskuen allemme murtui jää,
eespäin! se vain oli määränpää.
- Vieläkö kestät keula?
suoraan näytätkö, suuntaneula?

Tie meren silmiin vihreisiin
päin suven tähtiä suunnattiin,
kestimme tuimalla tiellä.
- Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!

Eespäin! - Mut minne, ah minne päin?
Vaalenevan opastähteni jo näin.
Vain meren pettäväisyys
varma on - vain menon yksinäisyys!

Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain,
vaivoin kun laivani sulaan sain!
Kerranpa taas kokan eteen
talvi on valkeena hyytyvä veteen . .


TEPON TIE

Sydän kurkussa, juoksujalkaa
tään usein riensin mä lemmen tien.
Joko lempinyt mä liioin lien?
Vai äitimuori jo lauhtua alkaa?

En lempinyt liioin, ei lauhtunut muori,
yhä tuntee jalkani polun tään.
Sydän muuten raukesi sykkeestään:
pois maailmalle morsian suori!


AAMUSARASTUS

Ken lauloi: "Aamu sarastaa!
Yön ahtaat portit aukeaa,
ja kyynelusma unten vain
maan kasvot vielä verhoaa."

- Oi katso, kanssas todistan:
yön ahtaan nään jo aukeevan,
ja kukkuloille tumman maan
käy aamu - aamu Manalan . . .!

Ken luuli: "Herää kuolleet luut
ja aukee vainajitten suut
ja meitä vaatii vainiot
ja kutsuu kalliit suvikuut!"

- Oi kuule, kumppaneikseen vain
meit' ääni vaatii vainajain,
ja kerran kevät saa, kun luut
on lahonneet myös laulajain . . !
  V. 1917


KESÄKUUN LAULU

Kaikkihan taas on kuin olla pitää:
läikkyy laine, siemen itää.
Helpomp' ei hengitys olla vois!
Kelläpä nyt runon syytä ois . . ?

Katsella vain ja kuunnella vainen!
- Kuiskii aamu hopeainen.
Kiertää lehtojen himmeät tiet:
tuttuna tulluthan taas, suvi, liet . . ?

Tuoksahti tuuli ja läikähti laine:
vaivaas maksa ei runon maine!
Nurmeen nuokahti poika maan:
maa ja taivas ol' ennallaan!


NAPUE

19. II. 1714 - 19. II. 1914

Isojen vihojen maine
kansamme muistot meille kantaa.
Yhäti nuolee kotimme rantaa
salavihojen laine.

Yhäti hukkain parvet
väsymystämme vuottaa, vuottaa.
Voittoons' eikö ne voi jo luottaa:
vuosisatojen arvet.

Kymmenen yhtä vastaan
aina he tulvivat ylitsemme.
Taistossa tarjos he opiksemme
vilpin ainoastaan.

Mut on muistot meillä 
jalommat kuin voitot noiden:
kestettyjen tappioiden
valtamuistot on meillä . .

Napueta monta
voittaen kesti Suomen kansa
- ei suo nauttia voittajansa
hetkeä murheetonta.


LAPPIIN

Taas Lappiinko lie, sydän, lähtö sulla -?
Taas vaipuiko armaas, maan poveen piiloutui,
kun maailma kaikki näin usvissa ui
ja kuoleman kulkuset soi korvissa sulla -?

Taas valmiina lempeskö vainajasaatto,
kun sateen suruharsot näin kattaa kaiken maan,
kun aatokses hiipivät varpaillaan
ja vaieten kuin Manan varjojen saatto -?

Taas Haltioko huomenna eessä on sulla,
koti korppien, sielujen toivottomain -?
- Kova alttari, mi karitsas ainoan vain
pyys aina - ja aina ol' ainoa sulla!


YKSINVALTAAN!

Karjuu joukot kaikkialta:
Hajoittakaa harvainvalta!

Huutaa harvat toisialta:
Rajoittakaa joukkovalta!

- Yks yöstä, kukkulalta:
Kukin oma - yksinvalta!

  10. IX. 17.


SINETTEJÄ

Taas koirankuonolaiset peitti maan,
mi tuskan, inhon alla värisee.
Ja ihmisveren vainun saatuaan
kuin hurtat riistaansa he ajelee.

Vain pyssy, pistin lukee lakiaan,
kun vainolainen maassa vallitsee.
Jo paimenetkin pelkää laumojaan,
vuoks' oman päänsä säikkyin kalpenee.

Ja hurtilleen he hallitusta laatii,
maan, kansan valtakirjaa sille vaatii
ja siveästi sinettejä pyytää . .

Oh, Suomen kamaraa vain katsokaatte!
Sinetit punaiset te sieltä saatte:
yö sinne suomalaista verta hyytää!

  19. XI. 17


VASTAVIRTAAN

Vastavirtaan nousee lohen suku.

Aallon urho, terässuomupuku,
meren kehdon keinunnasta läksi
vihreilt' ulapoilta Pohjaa kohti,
oma luonto, lohen luonto johti
ylemmäksi, yhä ylemmäksi,
missä vedet hopein hohtelee,
päiväksi miss' yökin vaalenee,
kevään puhaltaissa yli maan,
valon palatessa pohjolaan.

Kohti suita virtain vihiseväin
vetten urho rientää valkokeväin,
niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää,
evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää.
Poukamassa lepää lyhven hetken,
kuhinassa meren karjan muun,
tuntee tuoreet vedet virransuun,
jättää parven, alkaa kesäretken.

Kohti tulvaa tulisinta, tuonne,
miss' on vahvin vastavirran juonne!
Missä vaahto kuohuu kuumimmin,
poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu,
missä toiset myötävirtaan taipuu,
- sinne lohen luonto alttihin!
Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,
turvana yks tunto ainoastaan:
tummain tulvavetten yläpuolla
vedet kimaltavat kirkkahinnaan,
vihisevät virrat hopeisinnaan
kymen latvoill', ylämailla tuolla,
yö kuin päivä siell' on seesteinen,
pohjahiekka - - - - - -

Ylemmäksi, yhä ylemmäksi!
Virran mukaan taipuu kaikki muut:
putoo koskist' alas suuret puut,
rantaa rauhallista lähemmäksi
painuu parvet siikain, salakkain,
- vastavirtaan nousee lohi vain.
Kohoo kosket uupumatta evän,
näkee eessään vuolteen selkenevän,
virran yllä valon uuden huomaa,
tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa,
tuntee, suvantoja uidessaan,
näkee suven saavan Pohjolaan,
tuntee ilmain rannat ihanammat,
avaramman taivaan aaltoin yllä,
ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,
solmuvälit tekee nopeammat,
tiensä aina varmemmaksi tietäin,
kutsun kuullen yhä lähempää,
- - - - - - tuntein aina vähempää,
iloll' uoman uudet nousut sietäin.

- Eikä lepää koskein urho ennen
kuin on suven laulavimman mennen
ennättänyt syksyyn, tähtiöihin,
jälleen päässyt vesiin vihreöihin,
turviin tunturien hiljaisuuden,
alle syksyn suuren avaruuden,
kuin on täyttänyt hän luomislain,
kevään käskyn, rakkauden vaiston,
voittanut on miehuutensa taiston,
ja on enää eessä talvi vain.

Silloin senkin luonto lepoon taipuu,
myötävirtaan lohikin jo vaipuu,
- - - - - - koskiin alempiin,
meren kehtoon, vesiin yhteisiin,
kuin ei koskaan luonto sieltä pois
vastavirtaan sitä vienyt ois!


TULIKASTE

(Omistetaan maanpuhdistuskaarteillemme)

Tulikastetta vailla on vapautemme.
Vaan kohta, kohtahan enää ei!
Tulikastetta vailla on vapautemme,
- päin tulta jo tuiskivat askelemme,
tien ankaran auki me lakaisemme,
nyt Horna hoitonsa maasta vei!

Kun Suomen mies on syttynyt vihaan,
mikä sammuttaa sitä liekkiä vois!
Nyt Suomen mies on syttynyt vihaan:
tuli horna ja herja jo omaan pihaan!
Nyt pieni leikkaus omaan lihaan,
pois paise ruumiista, syöpä pois!

Es'isät nyt elävät pojissansa,
vuossadat jo nousivat rintamaan!
Isät harmaat nuortuivat pojissansa
ja tuntee juurensa nuori kansa,
tulikastetta kohti kun vapauttansa
se kiidättää yli tuiman maan!