OMA ELÄMÄNKERTA (Saima Harmaja)



Laadittu maaliskuussa 1937 Werner Söderström Oy:n pyynnöstä
kirjailijain elämänkerrastoa varten, joka ilmestyi vuonna 1938
nimellä "Juhani Ahosta Saima Harmajaan".


 Nimeni on Saima Rauha Maria Harmaja, enkä ole
salanimeä käyttänyt, paitsi aikanaan "Pääskysessä". Olen
syntynyt toukokuun 8 p:nä 1913 Helsingissä, jossa sitten
olen aina talvisin asunut. Vanhempani ovat fil. tri
Leo Harmaja ja maisteri Laura Genetz. Kaikki kesäni,
paitsi yhtä, olen viettänyt Lohjan Jalassaaressa,
joka on minulle rakkain seutu maan päällä. Suorastaan
ihmettelen, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka
nöyrästi tyytyvät muihin kesäpaikkoihin. Koivikko-
huvilassamme Heimossa on mieleni aina onnellisin ja
tasapainoisin. Melkein kaikki luonnonrunojeni kesäiset
aiheet ovat näiltä seuduilta.
 Koulunkäyntiäni haittasi 13-vuotiaasta asti vaikea
kehitysiän raskasmielisyys ja uudistuva sairasteleminen.
Ellei minulla olisi ollut hiukan vanhempaa sisartani
Outia, joka aina oli paras ystäväni ja auttoi minua kuin
todellinen hermolääkäri, olisivat nämä vuodet olleet
hyvin pimeitä. Kerran olin koko lukuvuoden poissa
koulustakin, 16-vuotiaana, mutta silloin pääsin äitini
kanssa ulkomaille, jolta matkalta palasin takaisin
kouluun, todella parantuneena katarristani, unettomuudesta
ja ennen kaikkea "maailmantuskasta". Mutta matematiikan
puristaessa aivojani ulkoapäin ja runojen alkaessa
yhä voimakkammin puristaa sisältäpäin olivat
viimeisetkin kouluvuoteni raskaita. Harvinaisen
hyvä ja hauska toverielämä antoi niille sentään myös
vauhtia ja iloa. Abiturienttivuoteni syyslukukaudeksi
jouduin Nummelan parantolaan, jossa viettämäni aika
oli henkisesti melkein ylivoimainen, vaikka en tuntenutkaan
itseäni juuri lainkaan sairaaksi. Jouluksi pääsin
kotiin melkein terveenä, ja tulin kuin tulinkin ylioppilaaksi
yhdessä toverieni kanssa keväällä 1932 - tosin
laskematta oikein ainoatakaan laskua. Yliopistossa opiskelin
hiljalleen kirjallisuudenhistoriaa ja uusia kieliä
suorimatta kuitenkaan muuta kuin yhden approbaturin,
nim. ihailemalleni opettajalle prof. Yrjö Hirnille.
Tämän jälkeen jouduin onnettomasti järjestetylle Italian
matkalle, jolla sairastuin ja jolta palattuani olen
maannut keuhkotaudissa, viimeksi täysin vuoteenomana
kesäkuun alusta 1936.
 Aikaisemmin olen matkustellut Savossa ja Karjalassa
sekä tehnyt turistimatkan Ruotsiin ja Eestin kautta
Keski-Eurooppaan. Eestissä opiskelin sitä paitsi Tarton
yliopistossa syyslukukauden 1933.
 Kirjallisen herätyksen katson saaneeni silloin, kun
sisareni pantiin valmistavaan kouluun ja minä ikävissäni
aloin lukea hänen kirjojaan ja opettelin kirjoittamaan.
Itse olin varmasti vasta valmistavassa koulussa,
kun hänen historian kirjastaan tutustuin Kreikan jumaliin,
joista jokaisesta innostuin kirjoittamaan runon.
Lainaan niistä tähän yhden, joka on jäänyt muistiini.
 "Heera, taivaan valtijatar,
jumalattarien jumalatar,
Sun vaunujas vetävät riikinkukot,
sinun linnassas on kultaiset lukot,
sä olet ylpeä arvostas,
- vaan pysy sentään alallas!
Muista Kreikan valtioita,
eläkä ylistyslauleloita."
 Noin 7-vuotiaasta asti olen sitten kirjoittanut ilman
pitempiä taukoja muuta kuin 10-12-vuotiaana, jolloin
olin terveimmilläni enkä välittänyt muusta kuin ulkoleikeistä.
Runo ja proosa vaihtelivat varhaisimmissa
yrityksissäni, mutta näytelmiä olen kirjoittanut vain
yhden; se oli hyvin kaunis, kolmenäytöksinen ja runopukuinen,
nimeltään "Äidin pelastus". Sisareni ja minä
näyttelimme sen toveriemme kanssa minun ollessani
toisella luokalla isossa koulussa. Aikaihmiset nauroivat
tekeleelleni kuollakseen, mutta äitini vanha setä, säveltäjä
Emil Genetz kuuluu menneen vakavaksi ja sanoneen:
"Elkää te naurako, ettekö huomaa, mikä fantasia
siihen on tarvittu, kun hän on saanut tuon kaiken rakennetuksi."
Näitä ja aikaisempia lapsuuteni vuosia on
äitini kuvannut julkaisemissaan lapsikertomuskirjoissa,
joissa minä nuorempana ja aina äänessä olevana sisarena
olen helposti tunnettavissa.
 Perästäpäin olen ollut vanhemmilleni kiitollinen siitä,
etteivät he minua milloinkaan yllyttäneet kirjoittamaan
eivätkä tehneet numeroa runoistani. Täten ne jäivät
ikäänkuin omaksi intiimiksi asiakseni, ja minä totuinkin
aina kirjoittamaan vain mieleni pakosta, ilman huomion
herättämisen kiihoketta, joka näin varhaisessa iässä -
jos myöhemminkin - varmaan olisi ollut turmiollista.
Niinpä surin ja häpesin sydämeni pohjasta, kun koulussa
jouduin runoistani "kiinni". Ensimmäisellä luokalla
olin kirjoittanut opettajista kuvailevia runoja, jotka
kulkeutuivat opettajahuoneeseen asti, vaikka olin kaikilta
ystäviltäni vaatinut ankaran vaitiolon lupauksen.
Kun pari opettajaa pyysi minulta runojani nähdä ja
muutkin tuntuivat nauravan asiaa, pelkäsin suorastaan
kouluun menoa. Tällainen "kuuluisuus", jonka imartelevaisuutta
en lainkaan tajunnut, oli minulle aivan sietämätön.
Sen jälkeen arastelin runojani koko kouluajan.
 Viidentoistavuotiaana liityin Nuoren Voiman Liittoon,
josta olin jo pari vuotta aikaisemmin saanut kovin
suopean arvostelun runoistani. Tämä arvostelu oli minulle
suunattomaksi avuksi, samoin kuin myöhemmin
hopeamerkkinäytteeni yksityiskohtainen arvosteleminen.
Miten paljon helpompi olikaan pyytää tuomioitaan
vierailta! Kotona näytin niihin aikoihin runojani vain
siskolleni. Jonkun uskalsin tarjota "Nuoreen Voimaankin".
Kouluvuosina tutustuin perin pohjin "nuoriin
runoilijoihin", joiden voittoretki silloin alkoi ja joiden
kielen käsittelystä varmaan opin paljon. Enimmän vaikutusta
katson silloin saaneeni Edith Södergranilta ja 
myöhemmin Uuno Kailaalta. Muuten ovat minuun kai
Kivi ja Dante syvimmin vaikuttaneet. Sen sijaan Paul
Valery, jonka vaikutuksesta runoihini parikin arvostelijaa
on huomauttanut, on minulle melko tuntematon.
En ole koskaan edes suomeksi jaksanut lukea loppuun
hänen kuuluisaa runoaan "Kalmisto meren rannalla",
jonka jälkiä eräs arvostelija erikoisesti oli näkevinään
runoissani. Kerta kerran jälkeen olen yrittänyt, mutta
ainakin päästyäni kohtaan "ikuisuus, laiha, kullattu ja
musta", ovat aivoni kieltäytyneet olemasta jatkossa mukana.
Taidan itse nykyään olla verraten lähellä ikuisuutta
ja sen johdosta äärettömän laiha, mutta en sittenkään
voi tunnustaa näillä kahdella käsitteellä olevan
mitään tekemistä toistensa kanssa.
 Varmasti voimakkaampina kuin kirjallisuudesta saamani
vaikutukset tuntuvat runoissanikin kuitenkin kotini
ja omaisteni antamat. Senpä vuoksi aihepiiriäni lieneekin
aina sanottu kapeaksi.
 Mielikirjailijani ovat nykyään Kivi, Dante ja - P.G.
Wodehouse. Lempiharrastukseni on lapsivuoteeseen
kuolleen rakkaan sisareni vuoden vanha tytär, jonka
jokapäiväinen käynti vuoteeni lähellä on suurin iloni.
 Olen julkaissut runokokoelmat "Huhtikuu" keväällä
1932, "Sateen jälkeen" syksyllä 1935 ja "Hunnutettu"
syksyllä 1936.
 Saima Harmaja.