Jälkisatoa




JÄLKISATOA



MIETELMÄ

Niin usein uni pettää
ja usko unihin.
Niin usein pettää voimat
ja usko voimihin.

Niin usein pettää lempi,
niin usein innostus.
Ei koskaan petä kaiho,
ei sammu kaipaus.
 10.11.1927



ON JÄRVI NIINKUIN AUTUUDESTA
 HEIJASTUS

On järvi niinkuin autuudesta heijastus.
mut veripunaisina iltapilvet palaa.
Muut nauttii. Nuorta sydäntani salaa
niin kipeänä viiltää kaipaus.

On järvi niinkuin autuudesta heijastus.
On ikuisuuden henkäys jo mailla.
Mut iltapilvein verihehkun lailla
mun sydäntäni polttaa sairas rakkaus.
 12.8.1928

PAISUVAT SILMUT

Paisuvat silmut koivuissa rannan,
vapaana aaltoaa meri.
Vavisten palaa suonissani
nuori, kiihkeä veri.

Kantavat kaukaisista maista
viestejä ylpeät tuulet -
Ah, on syömmeni sanoja täynnä,
vaikka ei aukene huulet.

Tuhannen runoa syntymätöntä
valohon pyytää yöstä.
Koska, oi koska ne murtaen tiensä
jaksavat ilmoille syöstä?
 14.5.1929


LAULU PIENESTÄ ENKELISTÄ

Olin Jumalan pieni enkeli,
vähän ylpeä oikeastaan.
Minä katselin salaa hymyillen
alas tähdistä kansaa maan.

Olin Jumalan pieni enkeli,
mutta hyvin oikullinen.
"Käy korviini", usein huokailin,
"humu mahtava taivaitten."

Niin vihdoin Jumala vihastui
minut heittäen taivaasta.
Läpi äärettömyyksien putosin
sydän kurkussa.

Ja silmin kauhusta suljetuin
jäin maahan makaamaan,
- ei siellä elää, käsitin sen,
voi enkeli milloinkaan -

ja kärsin ja odotin kuolemaa,
joka viipyi, viipyi vaan.
Niin kunnes vaaleten ymmärsin:
voin elää päällä maan!

Minä itkin ja huusin, ja lopulta
luo ihmisten taivalsin,
söin, rauhotuin, irrotin siipeni pois
ja voin mitä parhaimmin.
  1930

HURMIO

Pakenet edelläni,
järkytys ihmeellisin,
liu'ut käsistäni,
riemu ja kärsimys sisin.
Hapuilen, sokea, pimeää,
Sun, Väkevä, tunnen, en koskaan nää.
Tuulissa soi, sävelmiljoonat
ilmoja kiertävät, rauhattomat.
Miljoona väärää säveltä soi.
Keskellä sfäärien pauhinaa
yksi vain on, jok' ei pettää voi:
sointujen myrskyä harhaavaa
se johtaa, se vie, läpi rinnan, se soi -
Sävel ainoa! Ääristä kaikkeuden
miten, hukkuva, löydän sen?

Kauneus, Totuus, Valta
- mikä on nimenäsi -
kaiken valheen alta
vie minut sylissäsi!
Eespäin, ylös, yli ihmisten rajain,
tähdellä seisten, pilvellä ajain -.
Yön äärissä soi - sävel ainoa, jalo!
Tuskaa! Voimaa! Valtava valo!
 2.10.1932


ILTAPÄIVÄ SATAMASSA

Musta veturi puhkuu
rumaan satamaan.
Tiilinen seinä uhkuu
takana rumuuttaan.

Mutta rinnasta junan
pilven autuaan
loistoon ilmojen punan
nousevan nään yli maan.

Katsoen metallijuhtaan
voiton valtavan nään:
kauneuden unen-puhtaan
luo teräs kytkeissään.

Lakkaa säteilemästä
mielessä ei näky tuo:
rumuuden sisimmästä
tulvahtaa valovuo.
 1933-37


LÄHDE

Sinä sanoit: on kuluva rakkautes
joka kerta, kun nousee se huulilles.
Sitä säästä siis! Vesisäiliö vain
olet, köyhtyvä juostessa pisarain.
Minä olen elävä lähde.
 3.1.1933


KAHLE

Kävin toivottomassa yössä
minä kerran vavisten.
Vei kaikkivaltias käsi
minut ylitse kuilujen.
Nyt valottomaan maahan
olen jälleen eksynyt.
Käsi vie yhä, vaan ei se enää
ole Jumalan käsi nyt.

Ja kuitenkin lähelläsi
olen tuntenut taivaanmaan.
Hymy, kaipaus silmissäsi
minut lumosi, autuaan.
Se ei ole enää totta,
se on etäistä unta vaan.
Tämä pimeys yksin on totta,
joka ei lopu milloinkaan.

Olit satujen nuori prinssi,
joka löytää prinsessan.
Kuin kevään ihmeellisimmän
näin sydämes havahtuvan.
Nyt pimeässä maassa
olet käsi, mi kammitsoi.
Olet kahle, josta en enää
elämässäni päästä voi.
 18.1.1933


ARIMMAN ONNEN HETKI

Arimman onnen hetki lumoava,
sydämen rauha, kaikki sovittava
vain silmänräpäykseen hohtavaan.
Se sävel hennoin, mykkä anojalle,
mi taivaallisen huilunäänen alle
saa kaikki vaivan henget vaipumaan -

On ehkä ilta, lumeen lyhdyt hohtaa,
sun silmäs rakastetun katseen kohtaa -
Oi viivy, viivy, tieto salainen!
Hymyilet - hangen alla meri nukkuu.
Pois syvin hetki täyttyessään hukkuu -
Hymyilet jälleen, läpi kyynelten.
 26.2.1933


OI SINÄ, KAUAN ITKEMÄNI

Oi sinä, kauan itkemäni,
miks nyt et ole vierelläni?
Jos vain tuon pilven nähdä saisit,
jälleen rakastaisit.
 25.4.1933


ERO

Miks pois sinun luotasi lähdin,
sitä enää muista en.
Mikä sai minut viemään miekan
läpi kalliin sydämen.

Joku velho on noitunut meidät
pahalla katseellaan.
Joku kohotti välillemme
läpitunkemattoman maan.

Olen uupunut loppuun asti,
en enää mitään nää.
Sua rakastin. Nyt en tiedä.
On vain niin kipeää.

On vain kuin jättänyt oisin
oman poikani pimeään.
Rakas Jumala, pidäthän kiinni
hänen kädestään.
 17.3.1933


VIHA

Jos vain runon kylmää kruunua varten
tämän tuskan ja häpeän kantaa saan,
sitä vihaan! - En heimoa kuningatarten
ole, en; olen nainen vaan.
 -.4.1933


PÄÄSIÄISENÄ

Kun lopulta voimani murtui,
kun luotani tuskassaan
oli lähtenyt kalleimpani,
kun kärsimys aavistamani
oli täyttynyt kokonaan,

niin: erehtymättömästi
minä jälleen tunsin ja näin
sen kauhean kivun alta
Sinun kätesi, Kaikkivalta,
Sinun kätesi kädessäin.
 17.4.1933


SUN SYDÄMESI OVIA

Sun sydämesi ovia
ma raavin koiran lailla,
sun sanojasi kovia
ma häpeätä vailla
kaluan niinkuin luuta,
mi lyötiin vasten suuta.

Vikisee koira-poloinen
ovella kynsin pitkin.
Jää aina pyyntö silmiin sen,
jos kuinka potkisitkin,
jää armon pyyntö arka.
Avaatko, herra-parka?

-

Sun sateenkaarilangoin vangitsen
ja lukinverkkoon kiedon siipes vapaat,
sa, saalis poloinen.
Mut muista, kun sua kidutan, oi muista:
on syytön pahuuteensa lukki-parka,
jos sydäntäs se syökin elääkseen.
  14.5.1933


LENTORETKI

Valo, loisto, tanssin huima lento!
Olen hento,
kevyt käsissäsi lentämään.
Pimeään
lemmen varjot unohtuu ja hukkuu.
Muisto nukkuu.
Ikuiseksi hetkiseksi
satulinnaan jään.
Tiedän: vielä olkapäällä
silkikkäällä
ruusu tuoksuu ihanainen.
Muuta, muut' en, keijukainen,
tiedäkään!
Kirkas soitto kiihtyy valtoimeksi,
hetkiseksi
käsin lennätät mun korkealle,
maa jää alle,
tuuli hulmuu läpi sydämen.
Viivy, viivy! Maahan tahdo en!
Oi, on liian lyhyt huima retki,
hukkuu hetki,
vaipuu säveleet,
vaivun käsiin, jotk' ei pettäneet.
Mutta maata
jalka koskea ei tahdo, ei
mielen lintu lentämästä laata.
Hetki hellä
lyhyydellä
ikuiseksi hetkiseksi
sydämeni vei.
 10.5.1934


NURMILINTU

Ma, laululintu, siivin uupuvin,
en tahdo olla vapaa, sit' en kestä.
Maan suojaan lennän taivaan syvyydestä.
Pesääni vanhaan janoon takaisin.
Sun sydämes on pesä kaikkein parhain,
sun sydämesi, jonka löysin varhain
ja josta myrskyn siipi minut vei.
Oi sano, rakkauttas vienyt ei
se myrsky, jonka turmantyöt me näimme,
se jyly pitkäisen, min alle jäimme,
mi lemmen aamutähden repi pois.
Nyt, sateen jälkeen, etkö muistaa vois,
vain etten tahdo toista laulupuuta,
en koko maailmasta pesää muuta.
Pois nurmilintuasi ethän häädä?
Suo mulle sija! Suo mun syliis jäädä!
Suo minun lentää kotiin ainoaan.
Ei ole suloisempaa päällä maan.
 23.9.1934


POHJAAN ASTI

Niin leikkaa, tuska, leikkaa syvemmälle!
Kun pohjaan asti kaiken kadotin,
et pääse enää, tuska, syvemmälle.
Saan kaiken, kaiken, kaiken takaisin.
 2.10.1933


TOIPUVA

Kuin unessa hennoimmassa rakkaat kädet
levon armauteen ovat toipuvan peittäneet.
Valo lempeä tulvii valkean uutimen takaa,
on kuume poissa ja poiss' ovat kyyneleet.
Ja tuoksuen niinkuin uni ja kauneus itse
ujot kielot hohtavat herkkine kelloineen.
Koko kesä on niissä - ah, kun silmäni suljen,
pian avaan ne suloisimpaan vihreyteen.
Jo pääsiäisnarsissi, auringonvaloa täynnä,
lasimaljassa hymyy kultaista hymyään.
Lepo, viileys, hyvyys - kaikkien hymy ja hyvyys.
On autuas uupua kevään hämärään.
 4.2.1933


KOTI-IKÄVÄ

On kyyneleissään
hyvä nukahtaa.
Unessa jälleen
tuska katoaa.

Unessa pääsen
ma kotiin takaisin.
Sireenit kukkii,
on suvi lämpimin.

Puutarhan tiellä
ne kauniit silmät nään,
ne, joiden hellyys
ei petä ikänään.

Ja niiden hymyyn
kuin aurinkoon ma jään.
- Vaan koirat haukkuvat
pimeään.

Ja kukon laulu
alakuloinen
julistaa jälleen:
saat alkaa huomisen.
  Tartossa 25.11.1933


VAJOAMINEN

 Kun pettää rakkaus, niin vajoo maa.
Savuna taivaan tähdet vajoaa.
Sa vajoat. Pois murtuu syvyydet.
Mut murru et.
  31.12.1934


YHTEISTYÖTÄ

 Levotta ihmisessä sotivat
liha ja henki, sanoo profeetat.
Päinvastoin mulla! Ilman ruumistani
en koskaan jaksais kantaa sieluani.
Kun ruumis nauttii, silloin sielu nukkuu.
Ja sielun tuska ruumiin tuskaan hukkuu.
 1934
(Luonnoksista)

AAMUA KOHTI

Yli Suomenniemen hohtaa kevät.
Hunnuissansa metsät helenevät,
riemuvirsin peippo jumaloi
maata, joss' ei riemu elää voi.
Miks' ei voi? Oi, vielä laulut helää,
vielä alla puiden keväisten
nuoruus, rakkaus on suloinen.
Miksi pelko povessamme elää?
Mitä turmaa säikkyy nuorten suku,
miksi tietäjät ei öisin nuku,
vanhat vapisevat unissaan?
Mikä varjo lepää yli maan?
Vavahdellen syöksee harteiltansa
kaikki Suomen aallot kiusaajansa.
Ennen rajuilmaa uhkaavaa
herää, herää, isieni maa!

Yli vapisevan Euroopan,
jossa kansat, puristaen toistaan,
sotaa käyvät lapsen-ongelmoistaan,
lepää musta varjo Aasian.
Idän jättiläinen tuskissansa
siellä pudistelee kahleitansa,
kuume-unta, sairas, hourien
alla taian vuosisataisen.

Mantereelta toiseen pitkin yötä
pimeyden vallat tekee työtä,
punoo hämähäkit lankojaan
poveen joka kansan, joka maan.
Kerran jätti, kahlitsema hiiden,
syöksyvä on irti kahleistaan:
silloin yli valtameren viiden
järkkyy vuoret perustuksissaan.
Meitä vastaan sydämensä raivoin,
sokeana, mielettömin aivoin,
kääntyy kauan kidutettu maa,
kämmenellään meidät musertaa.

Herää, Länsi! Kerää voimas heikot!
Piileskellen itse joukossas
jäseniäs sitovat jo peikot,
verta imien sun suonistas.
Herää, ennenkuin sa unta nähden
itses kytket, suku onneton:
sinä, jolla tulevaisuus on,
herää jälkeentulevaisten tähden!

Alla taivaan yhä tummuvan
henget taistelevat Euroopasta.
Satu tietää: aamun nousten vasta
raukee taika öisen maailman.
Vasta hengen valkeutta vasten
sokenevat silmät vihan lasten,
kipeämmin miekkaa tuhanten
haavoittaa sen säden suloinen.

Itse omat kohtalomme jaamme:
siksi aamu esiin kamppailkaamme,
kääntykäämme kaikin sydämin
taivaallisiin sotajoukkoihin!
Mitään ei voi voittaa ihmisvoimin,
pelon, katkeruuden kammitsoimin.
Vihaa vasten viha kilpistyy.
Veljet, pyyhkikäämme vihan syy!

Herää, herää, sinä kallis maa,
jota Pohjan aallot tuudittaa.
Synkin taivaallas on idän haamu.
Älä säiky! Laula esiin aamu!
Hiiden joukkiot se maahan lyö.
Herää, Suomi! Silloin loppuu yö!
 3.3.1934